Aaaaaand finally, WE'RE BACK!!

Nyt se kauan hehkutettu(siis muissa sosiaalisissa medioissa) paluu on tapahtunut! VIHDOIN Ailin muuttokuorma(patja ja vaatepussi) kääntyi kohti pääkaupunkiseutua ja elämä saattoi alkaa. Eipä siinä sitten kauaa aikailtukaan, jo seuraavana päivänä Jatsittaret suuntasivat kahville keskustaan, haistelemaan Ailin uusia asuinhuudeja(Elli olikin jo malttamattomana odotellut)!

Ensimmäiseksi halusimme juhlistaa yhteenpaluutamme illallisen merkeissä. Valitsimme Helsingin ydinkeskustassa sijaitsevan trendikkään-hohdokkaan raflan. Paikka olikin ääriään myöten täynnä, mutta kyllä Jatsittarelle aina pöytä järjestyy. ;) Oman pöydän rauhassa olikin hyvä vaihtaa tuoreimmat kuulumiset. Tulemme takuulla uudestaan! (Unicafe, illallinen 2,60€)

Fine dining <3

Kattavan illallisen jälkeen suoraan lempiharrastuksemme pariin, eli kahvilaan! Täällä on hyvä istua ja kirjoitella teille.

Kirjuri.

Ja mainittakoon myös, että tällä kertaa sokerileivokset jäivät vitriiniin! Kaksi diettiläistä valitsi elämässään kerrankin oikein ja tarjottimelle päätyi kaksi raakakakkua (ei ollut muuten YHTÄÄN lisättyä sokeria, kyllä tädit tarkisti!). Niin tämä dieetti tosiaan ei ole uutta meille, mutta haaveilemme uusista promokuvista ja vähän tätä elopainoa pitäisi tiputtaa, että mahdumme yhteen kameran ruutuun.:D Tällä hetkellä tilanne nimittäin on se, että tädit eivät mahdu kulkemaan rinnakkain ilman, että lantiot hakkaavat.

Ja miten tästä eteenpäin? Meillä on jo paljon suunnitelmia tulevalle vuodelle. Jatsitar soluttautuu Helsingin kulttuurin kermaan(me ei olla maitotyttöjä, vaikka pöndeltä tullaanki!), ja te pääsette seuraaman (epätoivoista) yritystä parhailta paikoilta! Paljon raportteja laitetaan myös instragamiin, joten nyt on hyvä syy liittyä sinne, jos et siellä vielä ole. Meidät löydät nimellä DuoJatsitar ja meno luultavammin kiihtyy, mitä lähemmäs pikkujouluja päästään. 

Syksy saa tulla, me ollaan valmiita!

Kuulemiin ja terkkuja T: sokerittomat(ei sokeroimattomat)

Treeniä lusmu, Treeniä!

Elämän karu kiertokulku.

Meiltähän se treenaaminen ei lopu koskaan. Aina voi treenata soittoa, laulua, säveltapailua, biisintekoa, musiikin analyysia... tai niitä vatsoja tai pakaroita tai reisiä tai käsivarsien alleja tai yleiskuntoa tai no voi vitja, pitääkö tän listan oikeesti olla näin pitkä !?!? No, saitte varmaan ideasta kiinni; eli kohteitahan siis riittää niin musassa kuin kropassakin, kummassa liekään enemmän...

Faktahan on se, että meidän vartaloista ne rasvaprosentit ei lopu ihan hetkeen(ikinä), eikä jazzin salat aukene sillä kuuluisalla salasanallakaan(bebop aukene) vaikka kuinka kokeilisi. Kroppa ja musa onkin meijän yhteisiä ikuisuusprojekteja joista riittää keskusteltavaa(tuskasteltavaa) luultavasti aina vanhainkodin oleskelutilaan asti.

 Musiikin opiskelu on kyllä mielisairasta puuhaa! Välillä on sellasia päiviä, että vaikka soittaisi  kuinka monta tuntia putkeen tai erikseen, niin jotenkin se oma soitto silti kuulostaa aivan kauhealta kissanpolkalta, vaikka soittolistalla olisikin sillä kertaa ollut pelkkää asteikkotreeniä. Näinpä. Oma korva kuulee jotain ihan muuta kuin mitä sormet puuhailee. Seuraava kuva kertoo juuri tällaisesta päivästä.

Kissanpolkat ei irtoo näppiksestä nyt.

Yleensä tällasina päivinä pitää mennä kahvioon ja ostaa kunnon lohtusumpit(kitkerää koulunkahvia) ja sen kaveriksi vähän upsalallaa(suklaata) ja johan ruppee polokatkin irtoammaan. MUTTA. Se LAIHIIIISSS. Eihän sitä vaan VOI alinomaa suklaata napostella. Eli jos ei soitto kulje niin ei kulje  laihiskaan. Nämä kaksi kaverusta kulkevat sitten iloisesti keskenään käsi kädessä, mikä taas tarkoittaa sitä että meidän hyppysistä katoaa viimesetkin mahdollisuudet pidellä kontrollin lankoja edes pienessä pihtiotteessa.

Mutta hätähän ei oikeasti ole ihan näin julman näköinen. Koska olemme naisia tapana ei ole luovuttaa kauhean helposti ja varsinkin muutaman geishapalasen jälkeen maailma alkaa näyttää jo paljon valoisammalta. Joten keksimme erilaisia ratkaisuja. On paljon muutakin hyödyllistä(ja ehkä jopa jotain välttämättömyyksiä) joita täytyy hoitaa musiikin ja vatsan treenaamisen ohessa. Ja usein nämä muut virikkeet saavatkin aikaan treeni-inspiraation voitokkaan paluun, koska esimerkiksi mopin heiluttamiseen liittyy olennaisena osana oikeinlainen taustamusiikki ja mukana laulaminen täysin palkein. Siivoamiseen voi purkaa kaiken treenaamisen aiheuttaman turhautumisen, ja kun kämppä kiiltää puhtauttaan olo on tehokas ja onnistunut. Näin olemme jälleen henkisesti eheämpiä kohtaamaan musiikin ja siihen liittyvän itsekritiikin luomia haasteita! Elämässä ja musiikissa säilyy tasapaino vapauden ja suorittamisen välillä.

Sota pölypalloja, liikakaloreita ja musiikkia kohtaan käynnissä! 

Ehkä se onkin niin että pitäisi sallia itselleen ne vauvanaskelilta tuntuvat pienet eteenpäin hievahtamiset sen sijaan että viikossa(tai siis mieluiten tietty heti) pitäisi näkyä valtavia tuloksia vyötärönympäryksessä tai edes huomattavaa kehitystä jazzlikkien muodossa. Pitäisi muistaa tasapaino. Musiikki(niinkuin laihdutuskin, valitettavasti) on pohjaton viinitynnyri(vitsi mitä vertauksia oikeesti, mutta tästä täytyy saada positiivisia värähdyksiä) josta riittää ammennettavaa(HAHHAH päästiin jo tänne asti!)niin kauan kun meissä henki pihisee(kohta nää loppuu, lupaus). Ja kaikki, joiden mielestä edeltävä lause vaikuttaa jollain tavalla epäselvältä, hyväksykää elämän epävarmuutta kuvaava metafora.

Babystep balance!

Eli toisinsanoen(luojan kiitos): olennaista mielenterveyden säilymiselle on se, että pitäisi muistaa tämän hetken olevan jo osa voittoa! Musiikin opiskeleminen(olkoonkin välillä mielisairasta) on etuoikeus, suostuttiin me sitä aina myöntämään tai ei. Opintopisteiden keräys laulu- ja soittotunneilla ravaten(vieläpä tosiaan ilmaisilla) on käsittämätöntä, onnekasta ja ennenkaikkea just sitä mitä me halutaankin tehdä ja tehtäis joka tapauksessa. Tietysti unelman harjoituttaminen ja kriittinen tarkastelu on raskasta, koska tarkoituksena on koittaa rakentaa sen varaan kokonainen elämä. Mutta elämäkin koostuu vain niistä pienistä askeleista joita me pikkuhiljaa hoiperrellaan. Turha koittaa pakottaa itsestään ulos taitoja joita ei vielä hallitse, tai tuskailla kun ei omista takamusta joka on (valitettavasti)fyysinen mahdottomuus. Eli aika ajoin pitää muistuttaa itseään siitä että lähtötilanteesta ollaan jo edetty pitkälle ja että jo tämän hetkinen taitotaso on itsessään riittävä tähän hetkeen. Huomion arvoinen asiahan on että me mennään eteenpäin koko ajan, me kehitytään koko ajan, vaikkakin pikku hiljaa. Me tasapainoillaan treenikopin ja fiilistelyn, suklaan ja laihuduksen välillä. Mutta niinhän tässä ilmeisesti kuuluukin tehdä.



Ja niin tapahtui nöyrä paluu treenikoppiin transkriptioiden luokse. Mutta vapaudesta valita.

Tsemppiä tasapainoiluun!
Terveisin vertaistukea jakava, jälleen hieman viisaampi
Jatsitar