Sinistä ja punaista tätiä

Muistatteko meitä vielä, pikku hunsvotteja...? Eihän siinä menny ku puoil vuotta että saatiin taas aikaiseksi päivittää tämäkin sivu ja avata salaiset sana-arkkumme ja tyhjentää runosuonemme ylijäämä jälleen kerran päivityksen muodossa.(huh kun pitkä lause.)

Mutta siis sillonhan sitä pitää puhua kun on asiaa. Turha löpinähän ei kuulu meidän tapoihin, tietenkään. Sen takia tässä ei olla sen suurempaa meteliä pidetty, ei ole nimittäin duon saralla paljon tapahtunut. Syytämme välimatkaa; paha on suunnitella yhteistä tulevaisuutta kun kaukosuhteemme on edelleen voimissaan, eikä lopusta ole tietoa.

Tästä siis fiksuimmat voivatkin päätellä että jotain on vihdoin tapahtunut kun uutta tekstiä pukkaa. Tänään käytimmme työnimiä täti Sininen ja täti Punainen.

Päivitysinnosta saamme kiittää täti Sinisen ystävätärtä ja hänen prinssiään, jotka kutsuivat meidät palvelukseensa. Prinsessa sai prinssinsä ja me saimme kunnian toimia juhlan soundtrackina.

Uutta settilistassamme oli Disney-osasto, morsiammen toiveesta. Tarkkasilmäisimmät voivat havaita puvustuksessamme vaikutteita eräästä elokuvasta joka myös Prinsessa Ruususena tunnetaan. Jätimme kuitenkin tötteröhatut suosiolla kotiin mutta ei se mitään, viihdytimme itseämme sitten paluumatkalla lisäilemällä hatut jälkikäteen. Pettämättömästä tyylitajustamme johtuen tulemme luultavasti olemaan kuvanmuokkauksen huipulla vielä joku päivä.

Päivä sujui oikein mukavasti! Ruoka maittoi(kuten tavallista), meillä oli kivaa ja soitto sujui. Saimme paljon kiitosta(mikä oli erittäin mukavaa!) ja positiivinen yllätys oli että kehitystä on jälleen tapahtunut. Keikka puolen vuoden välein pitää mukavasti tatsia yllä eikä sitä kannata useammin yhdessä soittaakkaan ettei ylikuntoon päästä jolloin kehitys jäisi huomaamatta. Palataan siis asiaan vuoden 2015 tienoilla!

-- vitsi vitsi, kyllä me oikeesti koitetaan taas kirjoitella.:)

Ollaan myös mietitty tulevaisuutta, mm. uusien profiilikuvien ottoa. Kamera kun rakastaa meitä selvästi.

Päivästä jäi erittäin hyvä mieli, tästä on hyvä jälleen jatkaa kohti syksyä ja koulua. Jatsitar jakaantuu taas kahtia, Oulun yksikköön ja Kokkolan yksikköön. Haikeaahan tämä on, mutta välttämätöntä.

Ihanaa syksyn alkua kaikille, pitäkää itsenne ja toisenne lämpiminä! (terveisin kokemuksen syvä rintaääni, eli me, nimim. ensimmäiset syysflunssat takana, päällä ja edessä.)

Tässä jatsitar ihanan morsiammen kanssa, joka saattoi neitoset jälleen yhteen!

 Puss och kram!!! <3
 -Jatsitar

Treeniä lusmu, Treeniä!

Elämän karu kiertokulku.

Meiltähän se treenaaminen ei lopu koskaan. Aina voi treenata soittoa, laulua, säveltapailua, biisintekoa, musiikin analyysia... tai niitä vatsoja tai pakaroita tai reisiä tai käsivarsien alleja tai yleiskuntoa tai no voi vitja, pitääkö tän listan oikeesti olla näin pitkä !?!? No, saitte varmaan ideasta kiinni; eli kohteitahan siis riittää niin musassa kuin kropassakin, kummassa liekään enemmän...

Faktahan on se, että meidän vartaloista ne rasvaprosentit ei lopu ihan hetkeen(ikinä), eikä jazzin salat aukene sillä kuuluisalla salasanallakaan(bebop aukene) vaikka kuinka kokeilisi. Kroppa ja musa onkin meijän yhteisiä ikuisuusprojekteja joista riittää keskusteltavaa(tuskasteltavaa) luultavasti aina vanhainkodin oleskelutilaan asti.

 Musiikin opiskelu on kyllä mielisairasta puuhaa! Välillä on sellasia päiviä, että vaikka soittaisi  kuinka monta tuntia putkeen tai erikseen, niin jotenkin se oma soitto silti kuulostaa aivan kauhealta kissanpolkalta, vaikka soittolistalla olisikin sillä kertaa ollut pelkkää asteikkotreeniä. Näinpä. Oma korva kuulee jotain ihan muuta kuin mitä sormet puuhailee. Seuraava kuva kertoo juuri tällaisesta päivästä.

Kissanpolkat ei irtoo näppiksestä nyt.

Yleensä tällasina päivinä pitää mennä kahvioon ja ostaa kunnon lohtusumpit(kitkerää koulunkahvia) ja sen kaveriksi vähän upsalallaa(suklaata) ja johan ruppee polokatkin irtoammaan. MUTTA. Se LAIHIIIISSS. Eihän sitä vaan VOI alinomaa suklaata napostella. Eli jos ei soitto kulje niin ei kulje  laihiskaan. Nämä kaksi kaverusta kulkevat sitten iloisesti keskenään käsi kädessä, mikä taas tarkoittaa sitä että meidän hyppysistä katoaa viimesetkin mahdollisuudet pidellä kontrollin lankoja edes pienessä pihtiotteessa.

Mutta hätähän ei oikeasti ole ihan näin julman näköinen. Koska olemme naisia tapana ei ole luovuttaa kauhean helposti ja varsinkin muutaman geishapalasen jälkeen maailma alkaa näyttää jo paljon valoisammalta. Joten keksimme erilaisia ratkaisuja. On paljon muutakin hyödyllistä(ja ehkä jopa jotain välttämättömyyksiä) joita täytyy hoitaa musiikin ja vatsan treenaamisen ohessa. Ja usein nämä muut virikkeet saavatkin aikaan treeni-inspiraation voitokkaan paluun, koska esimerkiksi mopin heiluttamiseen liittyy olennaisena osana oikeinlainen taustamusiikki ja mukana laulaminen täysin palkein. Siivoamiseen voi purkaa kaiken treenaamisen aiheuttaman turhautumisen, ja kun kämppä kiiltää puhtauttaan olo on tehokas ja onnistunut. Näin olemme jälleen henkisesti eheämpiä kohtaamaan musiikin ja siihen liittyvän itsekritiikin luomia haasteita! Elämässä ja musiikissa säilyy tasapaino vapauden ja suorittamisen välillä.

Sota pölypalloja, liikakaloreita ja musiikkia kohtaan käynnissä! 

Ehkä se onkin niin että pitäisi sallia itselleen ne vauvanaskelilta tuntuvat pienet eteenpäin hievahtamiset sen sijaan että viikossa(tai siis mieluiten tietty heti) pitäisi näkyä valtavia tuloksia vyötärönympäryksessä tai edes huomattavaa kehitystä jazzlikkien muodossa. Pitäisi muistaa tasapaino. Musiikki(niinkuin laihdutuskin, valitettavasti) on pohjaton viinitynnyri(vitsi mitä vertauksia oikeesti, mutta tästä täytyy saada positiivisia värähdyksiä) josta riittää ammennettavaa(HAHHAH päästiin jo tänne asti!)niin kauan kun meissä henki pihisee(kohta nää loppuu, lupaus). Ja kaikki, joiden mielestä edeltävä lause vaikuttaa jollain tavalla epäselvältä, hyväksykää elämän epävarmuutta kuvaava metafora.

Babystep balance!

Eli toisinsanoen(luojan kiitos): olennaista mielenterveyden säilymiselle on se, että pitäisi muistaa tämän hetken olevan jo osa voittoa! Musiikin opiskeleminen(olkoonkin välillä mielisairasta) on etuoikeus, suostuttiin me sitä aina myöntämään tai ei. Opintopisteiden keräys laulu- ja soittotunneilla ravaten(vieläpä tosiaan ilmaisilla) on käsittämätöntä, onnekasta ja ennenkaikkea just sitä mitä me halutaankin tehdä ja tehtäis joka tapauksessa. Tietysti unelman harjoituttaminen ja kriittinen tarkastelu on raskasta, koska tarkoituksena on koittaa rakentaa sen varaan kokonainen elämä. Mutta elämäkin koostuu vain niistä pienistä askeleista joita me pikkuhiljaa hoiperrellaan. Turha koittaa pakottaa itsestään ulos taitoja joita ei vielä hallitse, tai tuskailla kun ei omista takamusta joka on (valitettavasti)fyysinen mahdottomuus. Eli aika ajoin pitää muistuttaa itseään siitä että lähtötilanteesta ollaan jo edetty pitkälle ja että jo tämän hetkinen taitotaso on itsessään riittävä tähän hetkeen. Huomion arvoinen asiahan on että me mennään eteenpäin koko ajan, me kehitytään koko ajan, vaikkakin pikku hiljaa. Me tasapainoillaan treenikopin ja fiilistelyn, suklaan ja laihuduksen välillä. Mutta niinhän tässä ilmeisesti kuuluukin tehdä.



Ja niin tapahtui nöyrä paluu treenikoppiin transkriptioiden luokse. Mutta vapaudesta valita.

Tsemppiä tasapainoiluun!
Terveisin vertaistukea jakava, jälleen hieman viisaampi
Jatsitar

       

Hyvää uutta vuotta!

Uudestaan: Happy New Year 2014!
Tiukka Duomme vietti yhteisen vuodenvaihteensa rapakon toisella puolella. Oli kivaa! Matkanjohtaja Paajasen erinomaisista organisointikyvyistä johtuen kaikki loman yksityiskohdat luistivat yhtä sulavasti kuin voi kuumalla paistinpannulla.

Aikaisen aamuheräämisen johdosta jouduimme menomatkalla turvautumaan nestemmäisiin piristeisiin. Siis kahviin. Ja kahviin. Ja kahviin.

Määränpäähän saavuimme maanantaina 30. päivä joulukuuta ja vietimme päivän nauttimalla Tallinnan vanhasta kaupungista, jahka sen löysimme. Miten on mahdollista olla spottaamatta kaupungin pientä yksityiskohtaa, nimittäin sen keskustaa?! No, me ainakin onnistuttiin mainiosti. Eikä se jäänyt viimeiseksi kerraksi, käsittämätöntä... No, kuitenkin.
Reittivalintaa jälkeenpäin tutkaillessamme selvisi että olimme sulavasti kiertäneet vanhan kaupungin muuria ulkopuolelta, parin korttelin päästä. Suunnittelemattoman ulkoreippailun jälkeen ruoka maistui vasta löydetyssä ympäristössä. Nyt tiedämme miltä Kolumbuksesta tuntui löytää tuo luvattu uusi maa!

Uusi maa näyttää hyvältä!

Vanhakaupunki(yhteen vai erikseen?!?!?) löytynyt

 Reissu täytti asettamamme odotukset hienosti, koska vaatekaapitkin saivat (lisä)täytettä, aivan niinkuin toivoimme! Seuraavana päivänä pistäydyimmekin shoppailutaivaassa, suuressa Rocca Al Mare -ostoskeskuksessa, joka kuuluu jokaisen naisen pankkitilin pahimpiin painajaisiin. Positiivinen yllätys kuitenkin oli että meilläkin on rajamme ja se tulikin täyteen yllättävän nopeasti.

No, ennen kun ostosinto tyyntyi, löytyivät sormuskauppiaat. Mutta missä ostaja(t)?!?!?

 Illalla, ennenkuin vuosi vaihtui, koimme tarpeelliseksi summata edellisen vuoden virheet ja uuden vuoden toiveet kirjemuotoon ja kävimme jättämässä vuotemme joulutorin kuusen oksille. Vuoden kruunasimme nauttimalla kupilliset kuumaa viiniä(?) ja Ailin hienosti demonstroidessa kyseistä tapahtumaa alla olevassa kuvassa saatatte huomata muutamien muidenkin jättäneen toivekirjeitä samaiseen puuhun.

Vuoden viimeiset viinit.

Elli kiinnittämässä kirjettä.

Löytyihän sitä musiikkia tästäkin päivityksestä!

Myöhemmin siirryimme aika monen muun kanssa Vabaduse Väljakille(Vapauden aukio) ottamaan uutta vuotta vastaan. Eestiläiset ovat sympaattisia! Yhdessä hurrasimme jokaisen ilotulitteen jälkeen ja vastasimme moneen hymyyn, ikään tai sukupuoleen katsomatta. Illan ehdoton huipentuma oli kuitenkin vanhan kaupungin uuden vuoden reivit. Joulutorin keskusaukiolla tanssimme aamun koittoon asti ympärillämme monikansallinen tanssijarykelmä. Tunnelma oli mahtava kun kollektiivisesti hurrasimme ikivihreille parkettiklassikoille, kuten Mambo No 5, Wannabe, Maria... No, saitte biisilistasta kiinni. Hyvä mieli ja hymyt vaihtuivat tiuhaan osanottajien välillä. Kun muutamaa tuntia myöhemmin linkkasimme hotellille päin emme voineet uskoa kuinka onnistunut retkemme olikaan ollut.

Uuden vuoden auto kortittomille naisille; se on parkissa. Ja pysyy. Koska ei ole meidän. Oikeasti.

Viimeisenä päivänä kävimme ihailemassa Tallinnaa vähän ylempää. Pakkohan sinne vanhaan kaupunkiin oli vielä kerran suunnistaa, nyt kun kerran oikeasti osattiinkin sinne.

Vuosi vaihtui ja Jatsitar juhlisti 1. vuotis synttäreitään! Jihuu! Ennen kotiinlähtöä kävimmä täyttämässä mahamme kantapaikaksi muodostuneen kahvilan ruoilla, vielä kun tilillä sattui katetta riittämään.

Elli vakipaikassa.

Kiitos viime vuodesta jokaiselle!
- Jatsitar